Runoutta ja muutakin

Tässä viimekesäinen runoni "Valoa kohti".

" Tämä kesä on
tulla kotiin
väsyneenä tyhjästä
lysähtää maahan heti kun ovi sulkeutuu

ja olla piilossa kaikilta,
itkeä
itsestään loputkin voimat

ja nukkua,
herätä kipuihin
fyysisiin tai henkisiin, ei sillä väliä

ja pakottautua
hetkeksi taas
hymyilemään.

Aamulla
tuntuu olevan sama päivä
kuin edellinen.

Haluaisin
nauraa, niin kuin silloin
mistä minulla on vielä epäselviä
muistoja,

muistoja kuitenkin.

Toisinaan
en jaksa itkeä tai
olen jo ehtinyt
haavoittaa itseni väsyksiin.

Toivoisin
jo koskettavani
valoa pian.

Mutta miten voisin
jos en jaksa edes

kurottaa kättäni sitä kohti? "


Tämä oli silloin, kun oli pahin kausi. Nyt siitä on, onneksi, enää muisto.. Hyvin elävä sellainen, mutta muisto kuitenkin, ainakin toistaiseksi.. Toivon sen jäävän muistoksi.
Hämmentävää, että kaikki ne vuodet, jotka kärsin yksin joka ikinen päivä, alkavat olla menneisyyttä jo. Ainakin toisinaan näyttää siltä.


"Sanoitta"

" Miten
voin niin paljon samaan aikaan
pelätä ja haluta samaa ihmistä;
kun nojaat minua kohti ja istun sängylläsi,
tunnen hengityksesi kasvoillani
ja yksistään se riittäisi huumaamaan minut vuosikausiksi, jos sitä pistäisin suoneeni.

Ja samalla,
vaikket sano mitään tai vain hyvin vähän,
ymmärrän kaiken parhaiten niin,
sanat vain sekoittavat meitä molempia, jätetään ne pois tästä hetkestä.

Toisinaan kysyt "pidätkö tästä", tai muuta sen kaltaista, kun silität minua tai mitä tahansa,
mutta en voi vastata.
Eikö hymyni jo kerro kaikkea?

Tiedät, että kärsin kosketuksetta,
mutta sormenpääsi polttavat ihoani yhtä lailla. "