Rahasta ja onnellisuudesta

Olen viime aikoina miettinyt paljon rahaa ja sen valtaa ihmisiin. Tuntuu, että suurella osalla ihmisistä on sellainen harhaluulo, että ilman rahaa ei voi voida hyvin tai olla onnellinen, että on tienattava hyvät tulot, ennen kuin elämän auvoisuus vasta alkaa näyttäytyä. Saahan rahalla kaikenlaista: se mahdollistaa monia harrastuksia, sen turvin voi matkustella kiinnostaviin paikkoihin, sillä voit ostaa unelmiesi asunnon, jossa olet taatusti onnellinen, puhumattakaan siitä, millaista turvan tunnetta se luo, kun pystyt ostamaan talollesi ja muulle omaisuudellesi kaiken kattavat vakuutukset pahan päivän varalle. Ja onhan säästössäkin hyvä olla rahaa, tiedä mitä sitä ikinä tapahtuu.

Onko näin?

Olen alkanut pohtimaan sitä, mistä itse oikeasti haaveilen ja mitä tarvitsen elämääni. Olen huomannut, että suurin osa haaveistani ovat osittain aika materialistisia: toivoisin omistavani joskus talon tai mökin järven rannalta, pitäväni siellä eläimiä kuten ponia ja kanoja, auton pidosta en tahtoisi luopua ja joskus jopa haaveilen isommasta autosta. Uusien soittimien ja uudemman elektroniikan hankkiminenkin välillä houkuttaa. Vähemmän materialistiset haaveet kohdistuvat elämyksiin: unelmoin matkustamisesta kotimaassa ja ulkomailla. Mökin vuokraaminen Lapista olisi ihanaa toteuttaa silloin tällöin.
Kaikki nämä haaveet eivät sentään vaadi suunnattomia summia rahaa ja ovat toteutettavissa niitä varten säästäen, mutta esimerkiksi taloa en voi koskaan ostaa, ellen käy palkkatyössä, josta tienaan tarpeeksi. Vaakakupin toisessa puntarissa painaa nykyisen osa-aikatyöni mahdollistama runsas vapaa-aika, josta suurimmaksi osaksi nautin.
Olen miettinyt, mitkä näistä haaveista ovat todella sellaisia, joita tarvitsen, joita ilman en voi elää ja olla onnellinen ja tulemassa siihen tulokseen, ettei yksikään niistä. Voin mielihyvin asua vuokralla koko elämäni ja matkustella pienellä budjetilla, budjetin sallimissa rajoissa. Ilman autoa tulisin varmasti toimeen, vaikka se tekisikin elämästä hieman hankalampaa. En todellakaan tarvitse uudempaa elektroniikkaa tai muita tavaroita: ne ovat vain mielihaluja ja parantavat elämänlaatua vain mielikuvissa.
Toisaalta mietin, mikä olisi esimerkiksi ekologisin tapa elää. Omavaraisuutta olen pohtinut paljon ja halu lähteä toteuttamaan sitä on suuri, mutta siihen tarvitsisi rahallista panostusta ehkä niin paljon, etten näillä lähtökohdilla voi lähteä sille tielle. Muutkin elämisen tavat voivat kuitenkin olla ekologisia. Esimerkiksi kaupungissa asuminen voi olla ekologisempaa kuin maalla asuminen pitkine etäisyyksineen, jotka mahdollisesti kulkee autolla, ja tarvitaanhan maalla (ainakin isommilla tiloilla) työkoneitakin, joilla pörrääminen ei kai ole kaikkein ympäristöystävällisintä?

On myös niin paljon ilmaisia harrastuksia, jotka vaativat vain vähän tai ei lainkaan rahallista alkupanostusta. Itse nautin pitkistä metsälenkeistä koirien kanssa, joogasta ja jumpasta, laulamisesta ja ihan vaan olemisesta. Varsinkin nyt keväällä olen ollut onnellisimmillani istuen pihalla tai samoillen metsässä. Silloin ei käy mielessäkään, että olisipa enemmän rahaa, niin voisin tehdä jotain kivempaa.

Miksi ihmiset juoksevat niin paljon rahan perässä? Miksi täytyy omistaa tavaroita, joita ei edes välttämättä ikinä tule tarvinneeksi? Miksi täytyy ostaa uusin automalli, joka menettää puolet arvostaan vähintään muutaman vuoden sisällä? Miksi ruokaa täytyy kantaa kotiin kaupasta enemmän kuin edes jaksaa tai tarvitsee syödä? Miksi täytyy lentää loma-aikana kaukaiseen maahan ollen siten osana varmistamassa tulevaa ja jo meneillään olevaa ympäristökatastrofia? Luulen, että nämä asiat ovat joillekin statusjuttuja, "koska muutkin tekevät niin, minä en voi olla huonompi kuin muut" ja osa ehkä luulee, että nämä ovat juuri niitä asioita, jotka tekevät onnelliseksi tai ainakin parantavat elämänlaatua.

Summa summarum: onnellisuus lähtee sisältä. Se on asennoitumista elämään positiivisesti, tuli mitä tuli. Se ei ole helppoa enkä itsekään osaa toteuttaa sitä täysin, mutta onneksi tässä on koko elämä aikaa opetella! Yllättävän monet pienet asiat saavat onnellisuushormonit virtaamaan kehossa: minulle toimivat ainakin lemmikin ja puolison läheisyys ja kehon käyttäminen siihen mihin se on luotukin - liikkumaan. Näinä hyvän olon hetkinä tuntuukin, että kaikki on tässä, mitäpä enempää sitä voisi elämältä toivoa.

Elämän väliaikaisuudesta

Eilen Stand Up! -ohjelmassa esiintyi mainio tyyppi, jonka esitys oli kovin puhutteleva ja jonka esittelemää teemaa olen itsekin viime aikoina käsitellyt mielessäni paljon. En viitsi purkaa tähän koko esitystä, löysin Youtubesta hänen pitemmän esityksensä samasta aiheesta juuri äsken, en vielä ehtinyt katsoa sitä itse, mutta linkitän sen tähän. Kantavana teemana oli siis elämän väliaikaisuus.

Tuntuu, että ihmiset luulevat, että maailmassa on vain yksi oikea tapa elää ja se on työn tekeminen, viisi päivää viikossa, kahdeksasta neljään. Tai vaihtoehtoisesti yrittäminen, jolloin olet töissä lähes kaiken aikaa. Jos sattuu niin onnellisesti, että löytää työn, joka on itselle myös intohimo, niin tämä ei kuulosta pahalta, mutta mitä jos sitä "omaa juttua" ei vain työelämässä löydy ja duuni, jota painaa, on ikävää pakkopullaa. Silloin luulisi, että ihminen ei sitä pitemmän päälle jaksa tehdä, mutta monet esimerkit näyttävät toista. Jotkut tekevät koko ikänsä työtä, jota suorastaan inhoavat, koska on "pakko". Muita vaihtoehtoja ei näytä olevan. Monen ylpeys ei varmaankaan kestäisi työttömäksi jäämistä, jos kotona on opetettu, että työttömät ovat luusereita, yhteiskunnan kunnollisten ihmisten selkänahasta revityillä verovaroilla elätettäviä rottia. Tämä taas aiheuttaa sen, että mikäli sattuu menettämään työn, on häpeä vielä raskaampi taakka kantaa, kuin työ oli ollut. Oma ihmisarvo tuntuu katoavan.
Toiset saattavat palaa loppuun eivätkä toistuvien loppuunpalamisten takia enää lopulta pysty edes palaamaan työelämään.
On toki myös niitä, jotka ovat niin kestäviä, että suoriutuvat työmuurahaisen pestistä hienosti, sen kummempia murtumatta tai valittelematta. Hyvä heille. Kai.

On myös olemassa ihmisiä, jotka eivät tee työtä, mutta ovat silti onnellisia. Olen tavannut myös henkilöitä, joiden on vaikea käsittää tätä asiaa. Saahan työstä sentään rahaa, jolla voi ostaa kaikenlaisia hienoja leluja, kuten viimeisintä elektroniikkaa tai autoja, ulkomaanmatkoja, tai käyttää suuren osan siitä rahasta nollatakseen päänsä viikonloppuisin viinalla. Onhan se hyvä, että taloudellinen toimeentuleminen on taattu, mutta mihin ihmeeseen me tarvitsemme niin paljon rahaa? Olen itse miettinyt, että jos olisin kokopäivätyössä, minulla olisi niin paljon rahaa etten edes tietäisi mihin ihmeeseen saisin sen kulutettua. Vapaa-aikaa sen sijaan olisi niin vähän, että sitä rahaa ei mitenkään edes ehtisi kuluttamaan, ja koska minua ei kiinnosta haalia itselleni materiaalisia hyödykkeitä, raha jäisi säästöön "pahan päivän varalle", tai eläkkeelle asti, jolloin olisi viimeinkin aikaa tehdä asioita, mutta entä jos silloin ei enää jaksa? Eläkkeelle jäämisen ikääkin nostetaan koko ajan, niin että tulevaisuudessa saamme työskennellä ehkä hautaan saakka.

Meillä on olemassa myös vaihtoehtoja, jos niitä uskaltaa harkita. Osa-aikatyöllä esimerkiksi tulee toimeen ja vapaa-aikaa jää riittävästi latautumiselle, itsestään huolehtimiselle, harrastuksille ynnä muulle. Työtönkään ei välttämättä ole toimeton. Vapaaehtoistyökin on vaihtoehto, jos haluaa päiväänsä aktiviteettia, josta on hyötyä myös muille. On kamalaa, että työttömät ihmiset kokevat usein hyödyttömyyttä. Kuinka voisi olla hyödytön, jos kaikesta huolimatta esimerkiksi huolehtii itsestään ja välittää lähimmäisistään? Meihin on niin syvälle iskostettu, että meidän pitää olla tuottavia, tehokkaita ja koko ajan kulutusyhteiskunnassa kiinni, että olisimme yhteiskunnalle hyödyksi. Tämän hinta voi olla kova.

On ihan totta, että raha helpottaa elämää, mutta ainakin itse koen tarvitsevani sitä vain sen verran, että tulen toimeen. Siksi olen tyytyväinen osa-aikatyöhöni, josta pidän ja jonka ansiosta minulle jää aikaa myös muuhun elämään.

Haaveilen omavaraisuudesta. Tahtoisin kokea sen, miltä tuntuu, kun ponnistelee elämän perusasioiden eteen. Tämä tuntuu minusta luonnollisimmalta tavalta elää. Tosiasia on kuitenkin, että rahasta ei voisi kokonaan luopua, koska ainakin tällaisen elämäntavan valmisteluvaiheeseen tarvitsisi tehdä monia investointeja. Ehkäpä ennen tällaisen polun valitsemista täytyisi jonkin aikaa tehdä kokopäiväistä työtä säästääkseen sitä varten.

Elämä on valintoja täynnä, miksipä valita välttämättä sitä, mikä on suoraan edessä helppona ratkaisuna, kun muut valinnat voivat olla mielenkiintoisempia.

Ulkonäköasioita

Olen viime aikoina miettinyt paljon ulkonäköasioita. Toki olen miettinyt niitä koko pienen ikäni teinistä lähtien, mutta hieman eri kantilta kuin ennen. Olen lopettanut meikkaamisen kokonaan, koska aloin kyseenalaistaa koko puuhan ja nähdä sen turhanpäiväisyyden. Aloin pohtia, miksi oikein meikkaan ja laittaudun ja miksi ihmiset yleensä sitä tekevät ja ainakin omalla kohdallani tajusin sen johtuvan pitkälti epävarmuudesta (myös pelkästä tavasta). Kysyin itseltäni, ketä/mitä varten oikein laittaudun ja miksi. Huomasin, että meikkaan, koska pelkään, etten näytä viehättävältä ilman sitä, etten kelpaa, koska ilman en pärjäisi ulkonäkökilpailussa, joka on käynnissä koko ajan naissukupuolen kesken (miessukupuolen ulkonäkökilpailuun en ota kantaa, koska en pysty samaistumaan siihen). Tuohon kilpailuun painostavat kauneusihanteet, joita meille koko ajan syötetään joka puolelta, jotka ovat syntyneet kaupallisuuden ympärille ja ovat siten keinotekoisia - esimerkkinä mainonta, joka luo keinotekoisen tarpeen ("Ovatko hiuksesi ohuet ja elottomat?") ja antaa siihen sitten kaupallisen ratkaisun ("Käytä tätä tuotetta, niin saat upeat ja hyvinvoivat hiukset"). Pian monikaan ei tule toimeen ilman tuuheita ripsiä, valkoisia hampaita, värjättyjä hiuksia, tehoshampoita, merkkivaatteita ja pakkelikerrosta. Minä haluaisin tulla toimeen ilmankin, koska mihin ihmeeseen nuo asiat minua vievät? Syvemmälle turhuuteen. Jos jotakuta ei miellytä ulkonäköni ilman meikkiä, muotivaatteita ja viimeisen päälle olevaa kampausta, niin ei ole pakko katsoa minun suuntaani. Minä haluan kelvata itselleni sellaisena kuin olen ja jos en kelpaa sellaisena jollekulle, niin en todellakaan koe tarvitsevani tällaista ihmistä elämääni.

Ehkä osa ihmisistä ei ikinä tule kysyneeksi itseltään, miksi laittautuu. Ehkä se on joillekin vain automaatio, rituaali jonka suorittaa päivä toisensa jälkeen, mutta toisille se on varmasti myös keino peitellä omaa sisäistä epävarmuuttaan, kuten omalla kohdallani. Toiset varmasti myös nauttivat siitä taiteellisessa mielessä. Tosiasia on kuitenkin, että on ihmisiä, jotka eivät pysty lähtemään kotoaan mihinkään laittautumatta, että itsetunto rakentuu ulkonäön varaan.

Yksi syy ulkonäön korostamiseen saattaa toki piillä myös parinvalinnassa. Ihminen ei ole siinä mielessä uniikki olento verrattuna muihin eläimiin, että se valitsee mieluiten miellyttävältä näyttävän yksilön kumppanikseen, mutta luulisi ihmisen olevan myös sen verran älykäs eläin, että se näkisi ulkokuoren taaksekin, sen, että se meikki on todellakin vain feikkiä eikä millään lailla kerro todellisista ominaisuuksista. Ehkä parinvalintaan vaikuttavat aivoalueet ovat helposti huijattavissa visuaalisilla kikoilla?

Olen pyrkinyt katsomaan peiliin vähemmän ja vähemmän. Se on erittäin hankalaa, koska peilikuvaansa törmää vähän väliä ja siitä on tullut niin suuri osa itseä, että sitä pakostikin jumittuu katselemaan. Mutta koska se, mitä olen ulospäin, on vain pieni osa minua, toivoisin, että tuo pieni osa saisi minulta vain vähän huomiota, ei enempää, kuin se ansaitsee.

Pakotettua downshiftaamista

Silloin kun päädyimme avoliittoon mieheni kanssa, meille koitti ankeat ajat taloudellisesti. Mieheltäni nimittäin loppui toimeentulotuen saaminen, koska Kelan laskelmien mukaan minun tuloni ovat riittävät meidän molempien elämiseen. Aion nyt hieman avata, kuinka "riittävät" nuo tulot ovat, miten me käytännössä eletään.

Kesällä siis itse sain palkkaa noin 600 euroa kuukaudessa. Tämän katsottiin jo silloin olevan riittävä tulo meidän molempien menoihin, eikä toimeentulotukea myönnetty, asumistuki onneksi myönnettiin ja se kattoi melkein koko vuokran. Kun muutimme isompaan asuntoon (tänne maalle) emme saaneet myöskään vuokravakuutta emmekä edes maksusitoumusta vuokravakuuteen, saati sitten avustusta muuttokuluihin (jotka olivat vain noin 40 euroa, emmekä enempää avustusta pyytäneetkään). Haimme kunnalta täydentävää toimeentulotukea ja sieltä saimme onneksi maksusitoumuksen vuokravakuuteen, en muista maksettiinko meille mitään tukea sieltä, kovin kummoisia ei, muuten muistaisin.

Tällä hetkellä palkkani on saman verran kuin kesällä, lisäksi saan opintorahaa pari sataa kuukaudessa, jolloin yhteenlasketut tulomme ovat noin 800 euroa kuussa. Se nyt on sentään satanen enemmän per nenä kuukaudessa kesään verrattuna. Voin sanoa, että laskujen, esimerkiksi sähkön, kotivakuutuksen, autoveron ja -vakuutuksen jälkeen elämiseen ei jää paljoa. Olen välillä joutunut pyytämään rahallista apua isältäni, mikä on mielestäni ihan ookoo varsinkin kun viikoittain autan häntä kauppa-asioissa ja on hänenkin etunsa, että minulla on auto. Olen toki välillä miettinyt autosta luopumista, mutta silloin minun pitäisi lopettaa työt toisella paikkakunnalla ja jäisin loppujen lopuksi tappiolle. Täällä maalla ollessa työ- ja koulumatkat ovat aika pitkiä ja niihin uppoaakin ruoan jälkeen eniten rahaa. Kuitenkin asumiseen ja matkoihin menee luultavasti yhtä paljon kuin jos asuisimme kaupungissa, koska siellä vuokrat ovat kalliimpia (tosin asumistukeakin saisi jonkin verran enemmän, mutta eihän sitäkään saa määrättömiä määriä).
Tilannetta huonontaa tulevaisuudessa se, että opintotukikuukauteni kandidaatintutkintoa varten ovat lopussa ja opintoraha siis pian taukoaa, ennen kuin saan tutkinnon tehtyä ja pystyn hakemaan tukea maisterivaiheeseen. Eli tammikuusta alkaen tulomme putoavat parilla sadalla eurolla ja tilanne tulee olemaan sama kuin kesällä. Tosin tammikuussa voin taas nostaa uuden opintolainaerän ja se auttaa hieman. Syksyn erä meni nopeasti esimerkiksi Lenni-koiran osamaksuun ja auton vaihtoon, se kun oli pakollinen tehdä.

Onneksi on monia hätäapuja, joihin voi turvautua kun rahaa ei oikeasti ole. Kävimme eilen leipäjonossa ja saimmekin tosi hyvin sieltä ruokaa. Siellä eräs järjestäjä antoi meille myös diakoniatyöntekijän numeron, jotta voimme kysellä ruoka-apua sieltä jos tilanne vaatii. Minusta tuntuu, että pian vaatii, koska tällä viikolla avustettavani on ollut sairaalassa enkä ole päässyt tekemään töitä ja näin ollen koemme ensi kuussa merkittävän tulonmenetyksen... Johon tietysti voisi hakea apuja Kelalta tai kunnalta, mutta en usko, että jaksan tehdä hirveää paperisotaa muutaman kympin takia.

Eikä tämän tekstin ole tarkoitus olla valitusta, vaan totuudenmukainen kertomus tilanteestamme.

Tilityksestä huolimatta aurinkoista päivää, ainakin täällä paistaa aurinko!

Kehon hyvinvointi

Luin, että vihreät teet parantavat kofeiinin hyviä vaikutuksia ja minimoivat huonoja, niinpä aloin nauttimaan aamukahvin kanssa vihreää- tai oolong-teetä. Olen ollut huomaavinani vaikutuksia: sydämen syke ei nouse niin korkeaksi ja tulee rauhallinen, keskittynyt olo, kun taas pelkästä kahvista tulee minulle usein levoton olo (juon sitä silti tavan takia joka aamu).

Siinäpä kupillinen Forsmanin Jade Superior-oolong-teetä

Olen vasta viime aikoina havahtunut siihen, että tästä kehostakin on pidettävä huolta, muuten se ei pysy kunnossa. Eniten tähän havahtumiseen auttanut asia piilee sydämessäni: rytmihäiriöt. Niitä on minulla lähes joka päivä, joskus hyvinkin paljon ja pahoina. Muutama viikko sitten minut vietiin ambulanssilla terveyskeskukseen supraventrikulaarisen takykardian ("SVT") takia. Noita kohtauksia on tullut minulle nyt reilun vuoden päivät, välillä noin viikon välein, toisiaan niitä ei tule pariin kuukauteen. Tuo muutaman viikon takainen kohtaus oli aivan erityisen pitkäkestoinen ja ahdistava, tietenkin, kun se ei meinannut loppua millään. Olin menossa bussilla töihin ja kouluun, lopulta pyysin kuljettajalta apua ja hän soitti ambulanssin. Ambulanssissa saatiin EKG:lle pieni pätkä SVT:stä ja sen jälkeen tiheästi lisälyöntejä, lopulta nekin loppuivat ja terveyskeskuksen EKG-laitteeseen ei tallentunut enää yhtään mitään poikkeavaa. Lääkäri oli sitä mieltä, että mitään pahalaatuista vikaa ei ole.

Olen saanut SVT-kohtauksen tuon jälkeen pari kertaa ja ne ovat menneet nopeasti ohi. Yleensä suurin tekijä niihin taitaa olla stressi ja pelko pahentaa niitä entisestään. Nyt työstän itseäni ja opettelen elämään niitten kanssa pelkäämättä liikaa. Jokaisella on omat vaivansa, minulla sattuu olemaan tällainen.

Ennen kaikkea siis haluaisin harrastaa uutena sellaista liikuntaa, joka vahvistaa sydäntä ja lisää hapenottokykyä ja kestävyyttä. Olen aika varma, että jos en nyt aloita, vanhempana on luvassa lisää ikäviä vaivoja ja JOS niitä voi jotenkin ennaltaehkäistä, yritän tehdä sen.

Aloimme muutama viikko sitten käymään avopuolisoni kanssa kuntosalilla kerran viikossa (useamminkin huvittaisi mutta varat ja aika eivät riitä siihen) ja uimassa sen yhteydessä noin joka toinen viikko. Eilen päätin alkaa myös hölkätä ja kokeilla HIIT-treeniä. Eilen hölkkäsin hieman ja tänään puolen tunnin lenkillä noin 15 minuuttia lyhyissä pätkissä. Minulla on aika huono kunto mitä tulee kestävyysliikuntaan. Olen tottunut vain kävelyliikuntaan, mutta kuntosalilla käydessäni olen huomannut lihasten kehittymistä: viime kerralla pystyin jo käyttämään isompia painoja ja lihakset palautuvat aina vain nopeammin.

Tänään on kuntosalipäivä ja huomenna kokeiltava tuo HIIT.

Hengen ja tiedon messut sekä asiaa laatikoista ja niiden ulkopuolisuudesta

Tekisi mieleni mennä viimeinkin ensimmäisen kerran elämässäni käymään Hengen ja tiedon messuilla Helsingissä 14.-15.10. Olen jo monta vuotta aikonut mennä mutta lähteminen on joka kerta tyssännyt johonkin.
Näyttää siltä, että messuilla olisi ohjelmaa ähkyyn saakka.

Tämän linkin takana on messujen ohjelma

Tästä linkistä löytyy tapahtuma Facebookista

Tämän tapahtuman äkätessäni alkoi mieli ruveta taas tutkimaan shamanismia - toisena vuonna opiskelujani tein siitä pienen tutkielman ja pidin puheen puheviestinnän kurssilla. Haluaisin päästä jonkun shamaanin tai kansanparantajan juttusille ja kuulla, miten voisi oppia hyviä parantamistekniikoita. He varmaan tykkäisivät suositella sikakalliita kursseja, joihin minulla ei ole varaa ehkä ikinä enkä muutenkaan haluaisi sotkea rahaa noihin juttuihin. Minusta se, että noilla asioilla rahastetaan, on hävytöntä. Jos minä oppisin parantamaan (ensin itseäni, sitten muita), tekisin sitä siksi, että haluan auttaa. Jokin vastapalvelus ehkä kelpaisi ("mä näytän sulle miten voit päästä tuosta stressistä, niin vaihda sä mun autoon renkaat"), mutta en haluaisi tehdä tuollaisia asioita rahasta.

Olen alkanut kirjoittelemaan ylös kaikenmaailman ajatuksia, mitä tulee päähän, sellaisia omasta mielestäni hyviä hoksaamisia. Eräänä aamuna bussissa katselin ikkunasta ja näin, kuinka vanha mies istui rollaattorinsa penkillä keskellä kävelykatua. Ajattelin, että hyvä, kun voi tehdä noinkin, eikä ajattele, että "voinkohan minä nyt istua tässä, mitähän muutkin ajattelee jos minä istun tähän keskelle katua ilman mitään syytä". Olen havainnut saman ilmiön monesti, usein juuri hieman vanhemmissa henkilöissä, kuin myös lapsissa. Lapset ajattelevat luontaisesti laatikon ulkopuolelta, koska heillä ei vielä ole laatikoita, joiden sisältä ajatella. Aikuiset sitten rakentavat lapsille laatikoita, joiden sisältä tulisi ajatella, jokainen tuputtaa sitä omaa tapaansa ajatella ja lapsi ennen pitkää omaksuu jonkin tavan niistä. Kunnes jossakin vaiheessa (tosin ei kaikille) tulee se piste, ettei enää kiinnosta, mitä mieltä muut ovat jos itse tekeekin asian toisin kuin muut ja ehkä jopa kokeilee täysin uudenlaisia tapoja toimia. Itse haluaisin elämäni viimeiseen päivään saakka säilyttää sen uteliaisuuden uusia toimintatapoja kohtaan - katsoa asioita mahdollisimman monista eri näkökulmista ennen kuin päättää, mikä niistä on itselle toimivin, jos sittenkään. Ja jos päättää, olisi valmis aina luopumaan niistä yhä parempien tieltä.

Syksy...

Lappiin pitäisi päästä. Vuosi sitten kävin Pyhä-Luostolla ja oli hyvä reissu, vaikka joka kerta se tarpominen tuntuukin välillä ihan hirveältä. Se palkitsee sitten, kun pääsee lämmittelemään, lepäämään ja syömään tupaan. Elämän perusjutut on läsnä vaelluksilla, ei mitään turhaa.

Pyhä-Luostolla sijaitsee muun muuassa Isokero, Suomen suurin kuru

Kun vaan saisi sijaisen palkatuksi siksi aikaa, kun lähtee Pohjoiseen. En voi jättää toista avustettavaani ilman avustajaa moneksi päiväksi. Avustettavani sanoi, ettei tykkää, että lähden, mutta kai sitä joskus pitää pitää vähän lomaa... Vaikka suurin osa kesästä tuli lorvittua, arvelen, että marraskuussa alkaa olla jo uuden loman tarpeessa.

Kandidaatintutkielma etenee vauhdilla ja on (kai) kohta valmis! Lisään sen tännekin, kunhan saan sen sellaiseen muotoon.

Uusi koti on nyt ollut asutettu jo muutaman viikon ajan ja olemme viihtyneet mainiosti. Saa nähdä, miltä talviaikaan tuntuu, jos tulee lunta ja pakkasta ja bussipysäkillekin on kaksi kilometriä, lähimpään hullunhintaiseen lähikauppaan kuusi ja kylälle 13.

Ja täällä me asumme

Uusia tuulia, nyt on aihetta kirjoittaa

Hei!

Siitä on jo pari vuotta, melkeinpä tasan, kun viimeksi kirjoitin. Koin että elämäni ei ole tarpeeksi mielenkiintoista, että siitä kannattaisi kirjoittaa. Nyt ajattelen, että olkoonkin niin, kirjoitan silti! Tämä oli hauskaa ainakin viimeksi. Sitä paitsi minulla on nyt uusia aiheita, joista kirjoittaa - muutin maalle omakotitaloon, teen henkilökohtaisen avustajan töitä opintojen ohessa (vai pitäisikö sanoa: opiskelen töiden ohessa, niin laskasti olen opinnoissa edennyt viime aikoina), minulla on toinenkin koiruus. Tai itseasiassa meillä on avomieheni kanssa, pääsi syntymään tuollainen liittokin tässä kesällä. :)

Tällainen karvakorva, Lenni-poika muutti meille pari kuukautta sitten

Ja Lulusta on kasvanut iso tyttö

Lennin asettuminen taloon ei ole ollut niin helppoa kuin Lulun, onhan näillä koirilla henkilökemioitten yhteensovittelemista. Lulu ei vielä komenna Lenniä kovasti ja Lenni käyttää tilannetta hyväkseen roikkuakseen korvissa ja hännässä. Nyt joutuvat olevan pari viikkoa erillään, kun Lululla on juoksut ja Lenni jo koittaa kovasti hyppiä selkään (se täyttää kohta viisi kuukautta). On varmaankin ennen ensi juoksuja leikattava edes jompi kumpi, aion tosin leikkauttaa molemmat ennen pitkää mikäli en pentuja aio niille hommata (ja siinäkin tapauksessa niitten jälkeen leikkauttaisin), silloin niitten elämä on varmasti paljon helpompaa ja säästäisi se omiakin hermoja.

Mutta Lenni on kyllä luonteeltaan huippu pentu, kovasti ihmisten kaveri, hirveän energinen ja sen tempuille saa nauraa joka päivä. Toisia koiria kohtaan se on vähän arka, koska ei ole päässyt tapaamaan niitä paljon. En ole tietenkään koirapuistoihin uskaltanut viedä ennen kuin rokotukset tulivat voimaan ja pentukavereita ei tuntunut löytyvän millään, vaikka etsin niitä kahdessakin facebook-ryhmässä. Nyt olemme käyneet yksillä Mustin ja mirrin pentutreffeillä ja menemme vielä toisille ennen kuin Lenni täyttää yläikärajan viisi kuukautta.

Eilen sattui hassu tapaus, kun kävimme vierailemassa isäni luona ja olimme porukalla mustikkametsällä: näimme, että polkua pitkin tulee ihminen, mutta kohta varpujen seasta ilmestyy pikkuinen koira - näin heti että se oli pentu. Lenni oli kyllä hämmästynyt, mutta pikkuinen oli rohkea ja tuli haistelemaan. Siinä sitten kierrettiin rinkiä haistellen ja vähän leikkiäkin viriteltiin. Harmi ettei ollut kameraa mukana. Pentu oli isän naapurin koira, ainakin neljäs terrieri heidän perheeseen (!), mahtaakohan tulla samanlainen kaiken räksyttäjä kuin kolmesta muusta... (Sitä paitsi ne kaikki kolme ovat uroksia ja tappelevat välillä, ihan tosissaan, keskenään!) Ainakin vielä se oli suloinen.

Siinäpä hieman tarinaa hauvoista, ensi kerralla päivitän jotakin uudesta kodistamme ja sen rojekteista!

Hienoa elokuun etenemistä kaikille!

Heräilen..

...aloittamaan taas tätä blogia. Hmm. Paljon on tapahtunut tälläkin välillä. Uusi asunto, jossa olen asunut aiemminkin, mutta tällä kertaa asun yksin. Tai en tietenkään ihan yksin, sillä minulla on kissa- ja koirakaveri. Hitu karkasi keväällä, eikä ole tullut takaisin. Olen ollut huolesta ja surusta sairas, mutta ajattelen nyt, että sillä on kaikki hyvin. Että se ei ainakaan kärsi. Niin tahdon uskoa.

Havu-herra, entinen koditon, nykyinen sylimussukka

 Toki jotkut asiat ovat ennallaan. Opiskelen yhä teologiaa, tai tarkemmin ottaen uskontotiedettä. Uskonto on alkanut tulla minulle taas läheisemmäksi. Olen viritellyt meditaatiohetkiä ja joogaa. Samanhenkisiä ihmisiä tällä saralla ei vaan tunnu löytyvän paljoa...

Asiasta taas lemmikeihin, minulla on koira! Vihdoin ja viimein, unelmieni kiinanharjakoira Lulu. Se on noin viisi kuukautta vanha ja ihana. Tulen varmasti kirjoittamaan siitä joka kerta jos jaksan aloittaa tämän bloggausharrastuksen.

 Siinä on Lulu 13-viikkoisena

Pentupäivitys

Jälleen kerran on kulunut tuo kolmisen kuukautta edellisestä postauksesta. Näköjään se sitten taitaa olla sellainen sykli, milloin ehdin kirjoittaa. Mukamas. Kyllä sitä aikaa jostain saisi revittyä, mutta kun on niin paaaljon kaikkea mitä tehdä. Nyt on kuitenkin uusia kivoja uutisia kerrottavana, kun rakkaani/kämppäkaverini äidin koiralle Jadille on syntynyt pentuja. :)
Ne ovat nyt noin kolmen viikon ikäsiä ja olen käynyt katsomassa niitä joka viikko. Ja arvatkaa vain tekisikö mieli ottaa sieltä oma! Koska Jadi on maailman paras koira. Rakastan sitä otusta ihan mielettömästi. Se on rauhallinen, äärettömän lempeä, kiltti, vähän itsepäinen "oman tiensä kulkija", mutta tottelevainen tarpeeksi houkuteltuna. :D Esimerkiksi metsälenkeillä se pitää aina huolta laumastaan ja pysyttelee lähistöllä, vaikka onkin tiibetinmastiffi rodultaan (jotka yleensä tykkäävät tilaisuuden tullen lähteä omin päin laajentamaan reviiriään).
Pentujen isä on siis sekarotuinen, jossa on berninpaimenkoiraa, labradorinnoutajaa ja ripaus sakemannia. Yhden pennun (harmaa poika) isä on luultavasti eri, jossa on ainakin saksanpaimenkoiraa ja olikos lapinkoiraa tai jotakin...

Jadi on tämä vasen luppana

Pennut viikon ikäisiä:

Mammalla pitää kiirettä kahdeksikon kanssa!

Koko katras, kahdeksan kappaletta; viisi poikaa ja kolme tyttöä <3

Pennut kahden viikon ikäisiä:

 

Tämä pikkuinen merkkivärinen tyttö on jo ihan kavereita meidän kanssa <3

Pennut kolmen viikon ikäisiä:

Väsynyt pentukasa <3 Haukottelija saattaa olla meille ehkämahdollisesti tuleva pentunen <3

 Erilainen pentu :) Ainut harmaa ja turkkikin karheampi kuin muilla.

Aika pentuista on ollut siis viimeaikoina. Ehkä omille koiratarvikkeille tulee piakkoin käyttöä...<3 Voi kunpa. Olen miettinyt asiaa pääni puhki ja alan kallistua sille linjalle, että kyllä näistä nyt joku meille tulee. Olen jo miettinyt nimenkin valmiiksi...

Mitä opiskeluihin kuuluu, niin armottomasti olen kirjatenttejä läpi tahkonut. Tähän mennessä kaikki kurssit olen saanut suoritettua. Viime perjantaina oli kaksi tenttiä aiheina Teologinen etiikka ja Johdatus ekumeniikkaan; niistä ei ole tullut vielä tulosta. Jänskättää, vaikka molemmat olivat vain kahden opintopisteen kursseja.

Aurinkokin on suostunut näyttäytymään pitkästä aikaa hetkittäin, siitä muutama kuva....

Pihallamme orapihlajissa vierailee toisinaan tilhejä. Ne ovat kerrassaan kauniita lintuja, niitä on mukava katsella.

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin tältä erää...

Onpahan taas päässyt edellisestä päivityksestä kulumaan kolme kuukautta.

Sinttu oli toissapäivänä ja eilen kipeä, ja se täytyi eilen viedä eläinlääkäriin. Se oli vaisu, ei syönyt paljoa, eikä antanut koskettaa mahaansa vaikka normaalisti se tykkää maharapsutuksista. Huomasin sen mahassa kovan pullottavan kohdan. Säikähdin, että se on varmasti syöpäkasvain, joten menimme sitten eläinlääkäriin, missä onneksi paljastui, että se olikin mätäpaise. Mikä helpotus! Se tyhjennettiin nukutuksessa ja määrättiin viiden päivän antibioottikuuri.
Antibioottien antaminen on aika kauheaa, nimimerkillä Raadeltu. Onneksi siitä ei tarvitse stressata ihan yli hilseen, sillä se ei ollut aivan välttämätön, vaan annettiin varmuuden vuoksi.

Sinttu haavateippi kyljessä

Syksyllä aloitin siis teologian opinnot ja niissä on ollut mukavasti tekemistä. Kolme tenttiä on ohitse joista kaksi meni läpi keskitasoisesti, yhdestä en tiedä. Tässä jaksossa on ollut johdatusta Uuteen sekä Vanhaan testamenttiin ja käytännölliseen teologiaan, tieteenfilosofiaan ja kreikan peruskurssi. Ensi periodissa alkaa sielunhoidon peruskurssi ja pastoraalipsykologia, uskontokasvatuksen perusteet ja uskontotieteen peruskurssi joka käsittelee islamia Suomessa.

Tenttikirjojani

Minä johdatuksessa filosofisiin oppiaineisiin iltamissa eräällä huvilalla

Vuokrahuoneeni opiskelupaikkakunnalla

Rauhoittumispaketti rankkojen päivien illoiksi

Ok, nyt siis tarkoituksenani on saada tämä bloginen uuteen uskoon ja käyntiin taas! Saa nähdä, miten onnistun kaiken kiireen keskellä, mutta tämä on sentään hauskaa (ei sillä ettei opiskelu ollenkaan olisi...).

Hmm, saatan olla hankkimassa koiran. Siltä ainakin näyttää tämä minun koiratarvikekokoelmani.

Se sisältää leluja, pantoja, hihnan, näyttelyhihnan, purulelun, treenivyölaukun, harjan, kamman ja kynsisakset.

Tällä hetkellä kiikarissa on rotu perunkarvatonkoira ja sen karvallinen muunnos. Olin taannoin jo vähällä hankkia sellaisen, mutta sitten ei ajankohta ollutkaan otollinen. Nyt tuntuu, että on jo rutinoitunut tähän opiskelurytmiin ja aina vapaa-ajalla miettii, että olisipa koira jonka kanssa puuhailla. Tietysti siinä olisi sekin puoli, että aamulla olisi pakko tehdä se pissalenkki räntäsademyrskyssä kello kuusi aamulla, ja pentuaikana nousta öisin pissattamaan koira vaikka ulkona paukkuisi pakkanen -30 ja tärisisi siellä yöpaitasillaan ja sitten kun koira ei tekisi tarpeitaan, vaan uikuttaisikin takaisin sisälle ja laskisi sitten sisällä tyytyväisesti matolle asiansa, siivota se samalla kun pentu on ehtinyt oksentamaan sänkyyn. :D Mutta luulen, että tuommoinen skenaario ei tulisi olemaan jokapäiväistä ja jopa, että olisin valmis siihen.

Perunkarvatonkarvaton :) 

Perunkarvaton, karvallinen

Tykkään, kun nämä karvalliset ovat niin monimuotoisia, niiden turkki voi olla minkävärinen ja -tyyppinen tahansa. Eniten kiinnostaisi tämän rodun pieni kokomuunnos, joka on 25-40 cm korkea ja painaa 4-8 kiloa. Siitä saisi hyvän kainaloisen ja reissukaverin, mutta luonteensa puolesta myös vieraat ilmoittavan vahtikoiran ja harrastuskaverin.

Tui tui

Kesä ja marjat! Pitäisi saada itsensä mustikkametsään ja vadelmankeruuseen, niin ei marjat loppuisi taas kesken talvella. Täytyy sanoa, että olen huono poimimaan etenkin mustikoita, mutta mansikat ja pensasvadelmat ovat kivoja kerätä. En malta odottaa, että tulee syksy (!) ja pääsee metsästämään sieniä! Eilen illalla oli jo niin hämärää, että kun menin ulos, laitoin pihavalon palamaan; ihanan tunnelmallista hämärää ja sumua kesäyössä. Sitä ennen oli kaunis auringonlasku joka värjäsi kypsyvän viljan lumoavasti.

Ahomansikka, oma suosikkini!

Hapankirsikoita

Päärynäpuu

Kesän viettelys siis jatkuu ja huomenna lähden taas kohti pääkaupunkiseutua katsomaan tätiäni ja serkkuani. En ole suunnitellut tekeväni mitään erityistä siellä, mutta Linnanmäellä olisi tuikihauskaa pistäytyä...

On ollut hauskoja, mieleenpainuvia kesähetkiä ystävienkin kanssa.

Juhannuksena syntyneet kissanpennut ovat jo aika isoja ja ainakin yhdestä näyttäisi tulevan vähän pitempikarvaisempi! En ole nähnyt heitä nyt hetkeen, mutta viimeksi sain heistä supersuloisia kuvia. Luonteetkin alkavat jo hahmottua, kun joku miukuu syliin nostettaessa sydäntä särkevästi, toinen on ihan hiljaa ja utelias.

Kävin myös hyvän ystäväni luona hänen lapsuudenkodissaan, jossa asuu pikkukoira, joka oli meillä silloin kun asuimme yhdessä lukioaikana tämän ystäväni kanssa. Koiruus muisti vielä minut aivan selvästi ja se oli todella ilahduttavaa! Muutenkin tuo otus on aivan valloittava pikku kirppu.

Pistäydyin myös kissanäyttelyssä äskettäin. Löysin sieltä yhden mielenkiintoisen (tai no, moniakin) kissarodun, joka voisi olla hauska omistaa joskus etäisessä tulevaisuudessa.

Kyseessä on kuriilien bobtail, joka on alkukantainen itämainen kissarotu ja nimensä mukaisesti aina töpöhäntäinen. Sitä ei ole jalostettu töpöksi, vaan alkuperäiset kantayksilötkin ovat olleet töpöhäntäisiä.

Sellaista, kirjoittaja lähtee saunomaan ja uimaan nyt!

Kesäilyä

Viimeinkin tuli kesä! Olen ollut sulamispisteessä, mutta onneksi järvessä voi välillä vilvoitella. Olen tehnyt kesäseikkailuja.

Viime viikolla kävin kiertämässä erään luontopolun, jonka varrelta löysin Maariankämmekän ja Valkolehdokin, joita en ollut koskaan ennen nähnyt. Tykkään bongailla kasveja ja lintuja kun liikun luonnossa ja opetella tunnistamaan niitä.

Valkolehdokki, jonka tuoksu oli yhtä huumaava kuin mitä olin lukenut Luontolehdestä sen olevan

Toinen seikkailu oli Pohjanmaalla, kun kävin tällaisessa nähtävyydessä kuin Pauanne. Paikka oli todella mystinen ja jännittävä; siellä ei ollut ketään muita ja erääseen puoliksi palaneeseen rakennukseen pääsi sisälle.

Palanut sauna

Tuo Pauanne oli aiemmin toiminut kansanparantajien kokouspaikkana, mutta en tiedä miksi sitä ei siihen enää käytetä, liekö syynä tuo palanut rakennus, jota ei ole korjattu. Jos minä olisin kansanparantaja, niin menisin tuonne joka kokoukseen. Voisin osallistua korjaustalkoisiinkin. Pelottavan jännittävä paikka!

Matkalla Pohojanmaalle piti tietenkin kahvitella, sievässä paikassa jota-en-nyt-muista (jossakin Kyyjärven tienoilla?)

Ja illalla viettää ihanaa kesäiltaa hyvässä seurassa, hyvän lukemisen ja saunan merkeissä:

Tuo Pahkasika on mahtava lehti. Harmi, että sitä ei ole julkaistu sitten 90-luvun, olen syntynyt ihan väärälle vuosikymmenelle! Onneksi sain noita vanhoja lehtiä käsiini, ovat olleet huippuhauskoja.

Viettäköön hän, joka tämän päivityksen lukee, ihanan päivän ja nauttikoon kesästä! :)

Kävin viikonloppuna pääkaupunkiseudulla moikkaamassa serkkuani ja vastaan ystävääni, joka palasi vaihto-oppilasvuodeltaan Belgiasta. Seikkailin pieniä teitä ja paikkakuntia, joissa en ole ennen käynyt juurikaan, yövyin Askolassa bed & breakfast - hostellissa, joka oli keskellä ei mitään ihanalla maaseudulla.

Helsingissä kävin Kumpulan kasvitieteellisessä puutarhassa ihmettelemässä ja menimpä Pride-meininkienkin läpi. Siellä oli paljon värikästä porukkaa.

Nuuhkuttelin liljoja

Karppi

Juvalla on englantilainen teehuone, jossa poikkesimme matkalla. Mikä IHANA prinsessapaikka! Ja tarjoilu oli aivan mahtava, vaikka koostuikin pääasiassa herkuista, ei jäänyt ainakaan nälkäiseksi.

Hitu oli kaksi yötä poissa kotoa. Se oli kai retkellään, mutta minä olin tietenkin huolissani. Eilen illalla rukoilin, että sillä olisi kaikki hyvin ja se tulisi pian kotiin. Ehdin juuri nukahtaa, kun se sitten tuli raapimaan ulko-ovea, oli ihan märkä ja kehräsi ja kiehnäsi ja tuli sitten vielä kainaloon nukkumaan ihan väsyneenä, pikkuinen märkä rotta.

Olen miettinyt rukoilemista; en rukoile Jumalaa koska en ole ollenkaan varma siitä, että olisi jokin Jumalankaltainen persoona (sellainen Yksi, jota yleensä vain ajatellaan jumalana; tiettynä henkilönkaltaisena persoonana) jota rukoilla, mutta esitän toiveeni ja huoleni rukouksen muodossa, jolloin tavallaan uskon että ilmaistuna ne tulevat konkreettisemmiksi ja muovaavat ehkä tätä Kosmosta rukouksissa esitettyihin suuntiin. Jos rukous toimisi näin, voisi ajatella, että meillä olisi melkoinen voima tähän maailmaan missä elämme. Jos se toimii, on aika mahtavaa, että meillä on jonkinlaista vaikutusvaltaa, mutta on pelottava ajatus, että samoin myös pahat ajatukset ja toiveet, kaunat, kostonhalut yms vaikuttaisivat samoin tavoin. Siksi ainakin itse koetan yrittää olla ajattelematta kenestäkään/mistään pahaa, enkä ainakaan haluaisi toivoa kenellekään mitään pahaa. Ei se ole itsellekään terveellistä.

100 000 munkkia meditoi paremman maailman puolesta