Rahasta ja onnellisuudesta

Olen viime aikoina miettinyt paljon rahaa ja sen valtaa ihmisiin. Tuntuu, että suurella osalla ihmisistä on sellainen harhaluulo, että ilman rahaa ei voi voida hyvin tai olla onnellinen, että on tienattava hyvät tulot, ennen kuin elämän auvoisuus vasta alkaa näyttäytyä. Saahan rahalla kaikenlaista: se mahdollistaa monia harrastuksia, sen turvin voi matkustella kiinnostaviin paikkoihin, sillä voit ostaa unelmiesi asunnon, jossa olet taatusti onnellinen, puhumattakaan siitä, millaista turvan tunnetta se luo, kun pystyt ostamaan talollesi ja muulle omaisuudellesi kaiken kattavat vakuutukset pahan päivän varalle. Ja onhan säästössäkin hyvä olla rahaa, tiedä mitä sitä ikinä tapahtuu.

Onko näin?

Olen alkanut pohtimaan sitä, mistä itse oikeasti haaveilen ja mitä tarvitsen elämääni. Olen huomannut, että suurin osa haaveistani ovat osittain aika materialistisia: toivoisin omistavani joskus talon tai mökin järven rannalta, pitäväni siellä eläimiä kuten ponia ja kanoja, auton pidosta en tahtoisi luopua ja joskus jopa haaveilen isommasta autosta. Uusien soittimien ja uudemman elektroniikan hankkiminenkin välillä houkuttaa. Vähemmän materialistiset haaveet kohdistuvat elämyksiin: unelmoin matkustamisesta kotimaassa ja ulkomailla. Mökin vuokraaminen Lapista olisi ihanaa toteuttaa silloin tällöin.
Kaikki nämä haaveet eivät sentään vaadi suunnattomia summia rahaa ja ovat toteutettavissa niitä varten säästäen, mutta esimerkiksi taloa en voi koskaan ostaa, ellen käy palkkatyössä, josta tienaan tarpeeksi. Vaakakupin toisessa puntarissa painaa nykyisen osa-aikatyöni mahdollistama runsas vapaa-aika, josta suurimmaksi osaksi nautin.
Olen miettinyt, mitkä näistä haaveista ovat todella sellaisia, joita tarvitsen, joita ilman en voi elää ja olla onnellinen ja tulemassa siihen tulokseen, ettei yksikään niistä. Voin mielihyvin asua vuokralla koko elämäni ja matkustella pienellä budjetilla, budjetin sallimissa rajoissa. Ilman autoa tulisin varmasti toimeen, vaikka se tekisikin elämästä hieman hankalampaa. En todellakaan tarvitse uudempaa elektroniikkaa tai muita tavaroita: ne ovat vain mielihaluja ja parantavat elämänlaatua vain mielikuvissa.
Toisaalta mietin, mikä olisi esimerkiksi ekologisin tapa elää. Omavaraisuutta olen pohtinut paljon ja halu lähteä toteuttamaan sitä on suuri, mutta siihen tarvitsisi rahallista panostusta ehkä niin paljon, etten näillä lähtökohdilla voi lähteä sille tielle. Muutkin elämisen tavat voivat kuitenkin olla ekologisia. Esimerkiksi kaupungissa asuminen voi olla ekologisempaa kuin maalla asuminen pitkine etäisyyksineen, jotka mahdollisesti kulkee autolla, ja tarvitaanhan maalla (ainakin isommilla tiloilla) työkoneitakin, joilla pörrääminen ei kai ole kaikkein ympäristöystävällisintä?

On myös niin paljon ilmaisia harrastuksia, jotka vaativat vain vähän tai ei lainkaan rahallista alkupanostusta. Itse nautin pitkistä metsälenkeistä koirien kanssa, joogasta ja jumpasta, laulamisesta ja ihan vaan olemisesta. Varsinkin nyt keväällä olen ollut onnellisimmillani istuen pihalla tai samoillen metsässä. Silloin ei käy mielessäkään, että olisipa enemmän rahaa, niin voisin tehdä jotain kivempaa.

Miksi ihmiset juoksevat niin paljon rahan perässä? Miksi täytyy omistaa tavaroita, joita ei edes välttämättä ikinä tule tarvinneeksi? Miksi täytyy ostaa uusin automalli, joka menettää puolet arvostaan vähintään muutaman vuoden sisällä? Miksi ruokaa täytyy kantaa kotiin kaupasta enemmän kuin edes jaksaa tai tarvitsee syödä? Miksi täytyy lentää loma-aikana kaukaiseen maahan ollen siten osana varmistamassa tulevaa ja jo meneillään olevaa ympäristökatastrofia? Luulen, että nämä asiat ovat joillekin statusjuttuja, "koska muutkin tekevät niin, minä en voi olla huonompi kuin muut" ja osa ehkä luulee, että nämä ovat juuri niitä asioita, jotka tekevät onnelliseksi tai ainakin parantavat elämänlaatua.

Summa summarum: onnellisuus lähtee sisältä. Se on asennoitumista elämään positiivisesti, tuli mitä tuli. Se ei ole helppoa enkä itsekään osaa toteuttaa sitä täysin, mutta onneksi tässä on koko elämä aikaa opetella! Yllättävän monet pienet asiat saavat onnellisuushormonit virtaamaan kehossa: minulle toimivat ainakin lemmikin ja puolison läheisyys ja kehon käyttäminen siihen mihin se on luotukin - liikkumaan. Näinä hyvän olon hetkinä tuntuukin, että kaikki on tässä, mitäpä enempää sitä voisi elämältä toivoa.

Elämän väliaikaisuudesta

Eilen Stand Up! -ohjelmassa esiintyi mainio tyyppi, jonka esitys oli kovin puhutteleva ja jonka esittelemää teemaa olen itsekin viime aikoina käsitellyt mielessäni paljon. En viitsi purkaa tähän koko esitystä, löysin Youtubesta hänen pitemmän esityksensä samasta aiheesta juuri äsken, en vielä ehtinyt katsoa sitä itse, mutta linkitän sen tähän. Kantavana teemana oli siis elämän väliaikaisuus.

Tuntuu, että ihmiset luulevat, että maailmassa on vain yksi oikea tapa elää ja se on työn tekeminen, viisi päivää viikossa, kahdeksasta neljään. Tai vaihtoehtoisesti yrittäminen, jolloin olet töissä lähes kaiken aikaa. Jos sattuu niin onnellisesti, että löytää työn, joka on itselle myös intohimo, niin tämä ei kuulosta pahalta, mutta mitä jos sitä "omaa juttua" ei vain työelämässä löydy ja duuni, jota painaa, on ikävää pakkopullaa. Silloin luulisi, että ihminen ei sitä pitemmän päälle jaksa tehdä, mutta monet esimerkit näyttävät toista. Jotkut tekevät koko ikänsä työtä, jota suorastaan inhoavat, koska on "pakko". Muita vaihtoehtoja ei näytä olevan. Monen ylpeys ei varmaankaan kestäisi työttömäksi jäämistä, jos kotona on opetettu, että työttömät ovat luusereita, yhteiskunnan kunnollisten ihmisten selkänahasta revityillä verovaroilla elätettäviä rottia. Tämä taas aiheuttaa sen, että mikäli sattuu menettämään työn, on häpeä vielä raskaampi taakka kantaa, kuin työ oli ollut. Oma ihmisarvo tuntuu katoavan.
Toiset saattavat palaa loppuun eivätkä toistuvien loppuunpalamisten takia enää lopulta pysty edes palaamaan työelämään.
On toki myös niitä, jotka ovat niin kestäviä, että suoriutuvat työmuurahaisen pestistä hienosti, sen kummempia murtumatta tai valittelematta. Hyvä heille. Kai.

On myös olemassa ihmisiä, jotka eivät tee työtä, mutta ovat silti onnellisia. Olen tavannut myös henkilöitä, joiden on vaikea käsittää tätä asiaa. Saahan työstä sentään rahaa, jolla voi ostaa kaikenlaisia hienoja leluja, kuten viimeisintä elektroniikkaa tai autoja, ulkomaanmatkoja, tai käyttää suuren osan siitä rahasta nollatakseen päänsä viikonloppuisin viinalla. Onhan se hyvä, että taloudellinen toimeentuleminen on taattu, mutta mihin ihmeeseen me tarvitsemme niin paljon rahaa? Olen itse miettinyt, että jos olisin kokopäivätyössä, minulla olisi niin paljon rahaa etten edes tietäisi mihin ihmeeseen saisin sen kulutettua. Vapaa-aikaa sen sijaan olisi niin vähän, että sitä rahaa ei mitenkään edes ehtisi kuluttamaan, ja koska minua ei kiinnosta haalia itselleni materiaalisia hyödykkeitä, raha jäisi säästöön "pahan päivän varalle", tai eläkkeelle asti, jolloin olisi viimeinkin aikaa tehdä asioita, mutta entä jos silloin ei enää jaksa? Eläkkeelle jäämisen ikääkin nostetaan koko ajan, niin että tulevaisuudessa saamme työskennellä ehkä hautaan saakka.

Meillä on olemassa myös vaihtoehtoja, jos niitä uskaltaa harkita. Osa-aikatyöllä esimerkiksi tulee toimeen ja vapaa-aikaa jää riittävästi latautumiselle, itsestään huolehtimiselle, harrastuksille ynnä muulle. Työtönkään ei välttämättä ole toimeton. Vapaaehtoistyökin on vaihtoehto, jos haluaa päiväänsä aktiviteettia, josta on hyötyä myös muille. On kamalaa, että työttömät ihmiset kokevat usein hyödyttömyyttä. Kuinka voisi olla hyödytön, jos kaikesta huolimatta esimerkiksi huolehtii itsestään ja välittää lähimmäisistään? Meihin on niin syvälle iskostettu, että meidän pitää olla tuottavia, tehokkaita ja koko ajan kulutusyhteiskunnassa kiinni, että olisimme yhteiskunnalle hyödyksi. Tämän hinta voi olla kova.

On ihan totta, että raha helpottaa elämää, mutta ainakin itse koen tarvitsevani sitä vain sen verran, että tulen toimeen. Siksi olen tyytyväinen osa-aikatyöhöni, josta pidän ja jonka ansiosta minulle jää aikaa myös muuhun elämään.

Haaveilen omavaraisuudesta. Tahtoisin kokea sen, miltä tuntuu, kun ponnistelee elämän perusasioiden eteen. Tämä tuntuu minusta luonnollisimmalta tavalta elää. Tosiasia on kuitenkin, että rahasta ei voisi kokonaan luopua, koska ainakin tällaisen elämäntavan valmisteluvaiheeseen tarvitsisi tehdä monia investointeja. Ehkäpä ennen tällaisen polun valitsemista täytyisi jonkin aikaa tehdä kokopäiväistä työtä säästääkseen sitä varten.

Elämä on valintoja täynnä, miksipä valita välttämättä sitä, mikä on suoraan edessä helppona ratkaisuna, kun muut valinnat voivat olla mielenkiintoisempia.

Ulkonäköasioita

Olen viime aikoina miettinyt paljon ulkonäköasioita. Toki olen miettinyt niitä koko pienen ikäni teinistä lähtien, mutta hieman eri kantilta kuin ennen. Olen lopettanut meikkaamisen kokonaan, koska aloin kyseenalaistaa koko puuhan ja nähdä sen turhanpäiväisyyden. Aloin pohtia, miksi oikein meikkaan ja laittaudun ja miksi ihmiset yleensä sitä tekevät ja ainakin omalla kohdallani tajusin sen johtuvan pitkälti epävarmuudesta (myös pelkästä tavasta). Kysyin itseltäni, ketä/mitä varten oikein laittaudun ja miksi. Huomasin, että meikkaan, koska pelkään, etten näytä viehättävältä ilman sitä, etten kelpaa, koska ilman en pärjäisi ulkonäkökilpailussa, joka on käynnissä koko ajan naissukupuolen kesken (miessukupuolen ulkonäkökilpailuun en ota kantaa, koska en pysty samaistumaan siihen). Tuohon kilpailuun painostavat kauneusihanteet, joita meille koko ajan syötetään joka puolelta, jotka ovat syntyneet kaupallisuuden ympärille ja ovat siten keinotekoisia - esimerkkinä mainonta, joka luo keinotekoisen tarpeen ("Ovatko hiuksesi ohuet ja elottomat?") ja antaa siihen sitten kaupallisen ratkaisun ("Käytä tätä tuotetta, niin saat upeat ja hyvinvoivat hiukset"). Pian monikaan ei tule toimeen ilman tuuheita ripsiä, valkoisia hampaita, värjättyjä hiuksia, tehoshampoita, merkkivaatteita ja pakkelikerrosta. Minä haluaisin tulla toimeen ilmankin, koska mihin ihmeeseen nuo asiat minua vievät? Syvemmälle turhuuteen. Jos jotakuta ei miellytä ulkonäköni ilman meikkiä, muotivaatteita ja viimeisen päälle olevaa kampausta, niin ei ole pakko katsoa minun suuntaani. Minä haluan kelvata itselleni sellaisena kuin olen ja jos en kelpaa sellaisena jollekulle, niin en todellakaan koe tarvitsevani tällaista ihmistä elämääni.

Ehkä osa ihmisistä ei ikinä tule kysyneeksi itseltään, miksi laittautuu. Ehkä se on joillekin vain automaatio, rituaali jonka suorittaa päivä toisensa jälkeen, mutta toisille se on varmasti myös keino peitellä omaa sisäistä epävarmuuttaan, kuten omalla kohdallani. Toiset varmasti myös nauttivat siitä taiteellisessa mielessä. Tosiasia on kuitenkin, että on ihmisiä, jotka eivät pysty lähtemään kotoaan mihinkään laittautumatta, että itsetunto rakentuu ulkonäön varaan.

Yksi syy ulkonäön korostamiseen saattaa toki piillä myös parinvalinnassa. Ihminen ei ole siinä mielessä uniikki olento verrattuna muihin eläimiin, että se valitsee mieluiten miellyttävältä näyttävän yksilön kumppanikseen, mutta luulisi ihmisen olevan myös sen verran älykäs eläin, että se näkisi ulkokuoren taaksekin, sen, että se meikki on todellakin vain feikkiä eikä millään lailla kerro todellisista ominaisuuksista. Ehkä parinvalintaan vaikuttavat aivoalueet ovat helposti huijattavissa visuaalisilla kikoilla?

Olen pyrkinyt katsomaan peiliin vähemmän ja vähemmän. Se on erittäin hankalaa, koska peilikuvaansa törmää vähän väliä ja siitä on tullut niin suuri osa itseä, että sitä pakostikin jumittuu katselemaan. Mutta koska se, mitä olen ulospäin, on vain pieni osa minua, toivoisin, että tuo pieni osa saisi minulta vain vähän huomiota, ei enempää, kuin se ansaitsee.

Pakotettua downshiftaamista

Silloin kun päädyimme avoliittoon mieheni kanssa, meille koitti ankeat ajat taloudellisesti. Mieheltäni nimittäin loppui toimeentulotuen saaminen, koska Kelan laskelmien mukaan minun tuloni ovat riittävät meidän molempien elämiseen. Aion nyt hieman avata, kuinka "riittävät" nuo tulot ovat, miten me käytännössä eletään.

Kesällä siis itse sain palkkaa noin 600 euroa kuukaudessa. Tämän katsottiin jo silloin olevan riittävä tulo meidän molempien menoihin, eikä toimeentulotukea myönnetty, asumistuki onneksi myönnettiin ja se kattoi melkein koko vuokran. Kun muutimme isompaan asuntoon (tänne maalle) emme saaneet myöskään vuokravakuutta emmekä edes maksusitoumusta vuokravakuuteen, saati sitten avustusta muuttokuluihin (jotka olivat vain noin 40 euroa, emmekä enempää avustusta pyytäneetkään). Haimme kunnalta täydentävää toimeentulotukea ja sieltä saimme onneksi maksusitoumuksen vuokravakuuteen, en muista maksettiinko meille mitään tukea sieltä, kovin kummoisia ei, muuten muistaisin.

Tällä hetkellä palkkani on saman verran kuin kesällä, lisäksi saan opintorahaa pari sataa kuukaudessa, jolloin yhteenlasketut tulomme ovat noin 800 euroa kuussa. Se nyt on sentään satanen enemmän per nenä kuukaudessa kesään verrattuna. Voin sanoa, että laskujen, esimerkiksi sähkön, kotivakuutuksen, autoveron ja -vakuutuksen jälkeen elämiseen ei jää paljoa. Olen välillä joutunut pyytämään rahallista apua isältäni, mikä on mielestäni ihan ookoo varsinkin kun viikoittain autan häntä kauppa-asioissa ja on hänenkin etunsa, että minulla on auto. Olen toki välillä miettinyt autosta luopumista, mutta silloin minun pitäisi lopettaa työt toisella paikkakunnalla ja jäisin loppujen lopuksi tappiolle. Täällä maalla ollessa työ- ja koulumatkat ovat aika pitkiä ja niihin uppoaakin ruoan jälkeen eniten rahaa. Kuitenkin asumiseen ja matkoihin menee luultavasti yhtä paljon kuin jos asuisimme kaupungissa, koska siellä vuokrat ovat kalliimpia (tosin asumistukeakin saisi jonkin verran enemmän, mutta eihän sitäkään saa määrättömiä määriä).
Tilannetta huonontaa tulevaisuudessa se, että opintotukikuukauteni kandidaatintutkintoa varten ovat lopussa ja opintoraha siis pian taukoaa, ennen kuin saan tutkinnon tehtyä ja pystyn hakemaan tukea maisterivaiheeseen. Eli tammikuusta alkaen tulomme putoavat parilla sadalla eurolla ja tilanne tulee olemaan sama kuin kesällä. Tosin tammikuussa voin taas nostaa uuden opintolainaerän ja se auttaa hieman. Syksyn erä meni nopeasti esimerkiksi Lenni-koiran osamaksuun ja auton vaihtoon, se kun oli pakollinen tehdä.

Onneksi on monia hätäapuja, joihin voi turvautua kun rahaa ei oikeasti ole. Kävimme eilen leipäjonossa ja saimmekin tosi hyvin sieltä ruokaa. Siellä eräs järjestäjä antoi meille myös diakoniatyöntekijän numeron, jotta voimme kysellä ruoka-apua sieltä jos tilanne vaatii. Minusta tuntuu, että pian vaatii, koska tällä viikolla avustettavani on ollut sairaalassa enkä ole päässyt tekemään töitä ja näin ollen koemme ensi kuussa merkittävän tulonmenetyksen... Johon tietysti voisi hakea apuja Kelalta tai kunnalta, mutta en usko, että jaksan tehdä hirveää paperisotaa muutaman kympin takia.

Eikä tämän tekstin ole tarkoitus olla valitusta, vaan totuudenmukainen kertomus tilanteestamme.

Tilityksestä huolimatta aurinkoista päivää, ainakin täällä paistaa aurinko!

Kehon hyvinvointi

Luin, että vihreät teet parantavat kofeiinin hyviä vaikutuksia ja minimoivat huonoja, niinpä aloin nauttimaan aamukahvin kanssa vihreää- tai oolong-teetä. Olen ollut huomaavinani vaikutuksia: sydämen syke ei nouse niin korkeaksi ja tulee rauhallinen, keskittynyt olo, kun taas pelkästä kahvista tulee minulle usein levoton olo (juon sitä silti tavan takia joka aamu).

Siinäpä kupillinen Forsmanin Jade Superior-oolong-teetä

Olen vasta viime aikoina havahtunut siihen, että tästä kehostakin on pidettävä huolta, muuten se ei pysy kunnossa. Eniten tähän havahtumiseen auttanut asia piilee sydämessäni: rytmihäiriöt. Niitä on minulla lähes joka päivä, joskus hyvinkin paljon ja pahoina. Muutama viikko sitten minut vietiin ambulanssilla terveyskeskukseen supraventrikulaarisen takykardian ("SVT") takia. Noita kohtauksia on tullut minulle nyt reilun vuoden päivät, välillä noin viikon välein, toisiaan niitä ei tule pariin kuukauteen. Tuo muutaman viikon takainen kohtaus oli aivan erityisen pitkäkestoinen ja ahdistava, tietenkin, kun se ei meinannut loppua millään. Olin menossa bussilla töihin ja kouluun, lopulta pyysin kuljettajalta apua ja hän soitti ambulanssin. Ambulanssissa saatiin EKG:lle pieni pätkä SVT:stä ja sen jälkeen tiheästi lisälyöntejä, lopulta nekin loppuivat ja terveyskeskuksen EKG-laitteeseen ei tallentunut enää yhtään mitään poikkeavaa. Lääkäri oli sitä mieltä, että mitään pahalaatuista vikaa ei ole.

Olen saanut SVT-kohtauksen tuon jälkeen pari kertaa ja ne ovat menneet nopeasti ohi. Yleensä suurin tekijä niihin taitaa olla stressi ja pelko pahentaa niitä entisestään. Nyt työstän itseäni ja opettelen elämään niitten kanssa pelkäämättä liikaa. Jokaisella on omat vaivansa, minulla sattuu olemaan tällainen.

Ennen kaikkea siis haluaisin harrastaa uutena sellaista liikuntaa, joka vahvistaa sydäntä ja lisää hapenottokykyä ja kestävyyttä. Olen aika varma, että jos en nyt aloita, vanhempana on luvassa lisää ikäviä vaivoja ja JOS niitä voi jotenkin ennaltaehkäistä, yritän tehdä sen.

Aloimme muutama viikko sitten käymään avopuolisoni kanssa kuntosalilla kerran viikossa (useamminkin huvittaisi mutta varat ja aika eivät riitä siihen) ja uimassa sen yhteydessä noin joka toinen viikko. Eilen päätin alkaa myös hölkätä ja kokeilla HIIT-treeniä. Eilen hölkkäsin hieman ja tänään puolen tunnin lenkillä noin 15 minuuttia lyhyissä pätkissä. Minulla on aika huono kunto mitä tulee kestävyysliikuntaan. Olen tottunut vain kävelyliikuntaan, mutta kuntosalilla käydessäni olen huomannut lihasten kehittymistä: viime kerralla pystyin jo käyttämään isompia painoja ja lihakset palautuvat aina vain nopeammin.

Tänään on kuntosalipäivä ja huomenna kokeiltava tuo HIIT.

Hengen ja tiedon messut sekä asiaa laatikoista ja niiden ulkopuolisuudesta

Tekisi mieleni mennä viimeinkin ensimmäisen kerran elämässäni käymään Hengen ja tiedon messuilla Helsingissä 14.-15.10. Olen jo monta vuotta aikonut mennä mutta lähteminen on joka kerta tyssännyt johonkin.
Näyttää siltä, että messuilla olisi ohjelmaa ähkyyn saakka.

Tämän linkin takana on messujen ohjelma

Tästä linkistä löytyy tapahtuma Facebookista

Tämän tapahtuman äkätessäni alkoi mieli ruveta taas tutkimaan shamanismia - toisena vuonna opiskelujani tein siitä pienen tutkielman ja pidin puheen puheviestinnän kurssilla. Haluaisin päästä jonkun shamaanin tai kansanparantajan juttusille ja kuulla, miten voisi oppia hyviä parantamistekniikoita. He varmaan tykkäisivät suositella sikakalliita kursseja, joihin minulla ei ole varaa ehkä ikinä enkä muutenkaan haluaisi sotkea rahaa noihin juttuihin. Minusta se, että noilla asioilla rahastetaan, on hävytöntä. Jos minä oppisin parantamaan (ensin itseäni, sitten muita), tekisin sitä siksi, että haluan auttaa. Jokin vastapalvelus ehkä kelpaisi ("mä näytän sulle miten voit päästä tuosta stressistä, niin vaihda sä mun autoon renkaat"), mutta en haluaisi tehdä tuollaisia asioita rahasta.

Olen alkanut kirjoittelemaan ylös kaikenmaailman ajatuksia, mitä tulee päähän, sellaisia omasta mielestäni hyviä hoksaamisia. Eräänä aamuna bussissa katselin ikkunasta ja näin, kuinka vanha mies istui rollaattorinsa penkillä keskellä kävelykatua. Ajattelin, että hyvä, kun voi tehdä noinkin, eikä ajattele, että "voinkohan minä nyt istua tässä, mitähän muutkin ajattelee jos minä istun tähän keskelle katua ilman mitään syytä". Olen havainnut saman ilmiön monesti, usein juuri hieman vanhemmissa henkilöissä, kuin myös lapsissa. Lapset ajattelevat luontaisesti laatikon ulkopuolelta, koska heillä ei vielä ole laatikoita, joiden sisältä ajatella. Aikuiset sitten rakentavat lapsille laatikoita, joiden sisältä tulisi ajatella, jokainen tuputtaa sitä omaa tapaansa ajatella ja lapsi ennen pitkää omaksuu jonkin tavan niistä. Kunnes jossakin vaiheessa (tosin ei kaikille) tulee se piste, ettei enää kiinnosta, mitä mieltä muut ovat jos itse tekeekin asian toisin kuin muut ja ehkä jopa kokeilee täysin uudenlaisia tapoja toimia. Itse haluaisin elämäni viimeiseen päivään saakka säilyttää sen uteliaisuuden uusia toimintatapoja kohtaan - katsoa asioita mahdollisimman monista eri näkökulmista ennen kuin päättää, mikä niistä on itselle toimivin, jos sittenkään. Ja jos päättää, olisi valmis aina luopumaan niistä yhä parempien tieltä.

Syksy...

Lappiin pitäisi päästä. Vuosi sitten kävin Pyhä-Luostolla ja oli hyvä reissu, vaikka joka kerta se tarpominen tuntuukin välillä ihan hirveältä. Se palkitsee sitten, kun pääsee lämmittelemään, lepäämään ja syömään tupaan. Elämän perusjutut on läsnä vaelluksilla, ei mitään turhaa.

Pyhä-Luostolla sijaitsee muun muuassa Isokero, Suomen suurin kuru

Kun vaan saisi sijaisen palkatuksi siksi aikaa, kun lähtee Pohjoiseen. En voi jättää toista avustettavaani ilman avustajaa moneksi päiväksi. Avustettavani sanoi, ettei tykkää, että lähden, mutta kai sitä joskus pitää pitää vähän lomaa... Vaikka suurin osa kesästä tuli lorvittua, arvelen, että marraskuussa alkaa olla jo uuden loman tarpeessa.

Kandidaatintutkielma etenee vauhdilla ja on (kai) kohta valmis! Lisään sen tännekin, kunhan saan sen sellaiseen muotoon.

Uusi koti on nyt ollut asutettu jo muutaman viikon ajan ja olemme viihtyneet mainiosti. Saa nähdä, miltä talviaikaan tuntuu, jos tulee lunta ja pakkasta ja bussipysäkillekin on kaksi kilometriä, lähimpään hullunhintaiseen lähikauppaan kuusi ja kylälle 13.

Ja täällä me asumme